Väinämöinen

 

Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojanssa

noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.

Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi.

Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli

muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä,

joit ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot

tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

3. runo

 

Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,

sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi.

Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse

hope’iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle.

Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa,

kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi:

”Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen

kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!”

Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti

hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.

Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti,

tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.

Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,

ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.

41. runo