Louhi ja Pohjola

 

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:

”Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan,

joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi

joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,

yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen untuvasta.”

7. runo

 

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

”Tuoll ´olen olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt

pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa,

liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohilla.”

Itse Pohjolan emäntä käytti seppo Ilmarisen

noissa Pohjan tuvissa, Sariolan salvoksissa;

siellä syötti syöneheksi, juotti miehen juoneheksi,

apatti ani hyväksi. Sai tuosta sanelemahan:

”Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen!

Saatatko takoa sammon, kirjokannen kirjaella

joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,

ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta,

niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan.”

Niin ihastui Pohjan akka; saattoi sitte sammon suuren

Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän

yheksän lukon ta’aksi. Siihen juuret juurrutteli

yheksän sylen syvähän: juuren juurti maaemähän,

toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.

10. runo