Lemminkäisen äiti

 

Emo kielteä käkesi, varoitteli vaimo vanha:

”Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tuville

ilman tieon tietämättä, ilman taion taitamatta,

Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille!

Siellä lappi laulanevi, tunkenevi turjalainen

suin sytehen, päin savehen, kypenihin kyynäsvarsin,

kourin kuumihin poroihin, palavihin paateroihin.”

12. runo

 

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi.

Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona,

ve’et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna,

neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat.

Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen,

risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.

Tuop´ on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa.

Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella

pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki,

saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta,

toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata.

Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä.

Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa

entisillehen eville, muinoisille muo’oillensa,

pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä.

Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa.

15. runo