Joukahainen

 

Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.

Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja,

lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi

noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla,

kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.

Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti

Väinämöistä laulajaksi, paremmaksi itseänsä.

Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.

Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli

noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille.

Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi

lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille:

”Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan

suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan

kovahan,

käsin kääntymättömäksi, jaloin

liikkumattomaksi.”

Sanoi nuori Joukahainen: ”Hyväpä isoni tieto,

emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä.

Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä,

itse laulan laulajani, sanelen sanelijani:

laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi,

jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille,

kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille,

kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän.”

3. runo