Ilmarinen ja Sampo

 

”Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja,

jok´ on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut:

ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät.”

7. runo

 

Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:

”Saattanen takoa sammon, kirjokannen kalkutella

joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,

ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta,

kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut

ilman alkusen alutta, riporihman tehtyisettä.”

Laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat

vääntämähän.

Lietsoi tuulet löyhytteli: itä lietsoi, lietsoi länsi,

etelä enemmän lietsoi, pohjanen kovin porotti.

Lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta

kolmannenki:

tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi,

tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.

Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä

kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta:

näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,

takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.

Takoi sammon taitavasti: laitahan on

jauhomyllyn,

toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn

kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,

jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,

toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

10. runo